28. huhtikuuta 2012

Tapasin pienen niiskuneidin


En ymmärrä miten olen koonnut itselleni muumiperhettä viimeaikoina ja yhdistänyt ihmisiä tiettyihin henkilöihin. Nyt löysin Niiskuneidin.

Niiskuneiti hahmona on mielestäni sellainen joka rakastaa kaikkea kaunista, mutta on myös herkkä ulkonäköpaineille. Milloin hän on leikkivinään olevansa prinsessa tai löytölapsien äiti, hän on aina huolehtivainen. Vaikka kasvattilapset vetivätkin hänet äärirajoilleen puri hän vain hammasta yhteen ja mumisi ”äidit eivät suutu”.

Kuten Haisulikin, on Niiskuneiti yksi hahmoista josta en juurikaan pitänyt, mutta nyt tämän uuden ihmisen, ystävän myötä olen katsonut Niiskuneitiä eri tavalla. Tekisi mieli ottaa se vain syliin ja suukottaa otsatukkaa kun maailma on ilkeä.

Kuten Haisulinikaan ei haise, ei tämä Niiskuneitikään ole pyöreä. Hän on pieni ja kaunis ja iloisen keltainen.

”Älä nyt itke enää, vaan syö voileipäsi, muumipeikko sanoi. Lähdetään sitten kiipeilemään tämän metsän läpi. Ja kampaa hiukan otsatukkaasi, sillä minusta on hauska katsella sinua kauniina.” [Tove Jansson – Vaarallinen juhannus]